90-luvun alussa tutustuin Harrin Kaiuttimen tuotteisiin Hifi-messuilla. Esillä olleiden mallien ulkonäkö teki äänen lisäksi lähtemättömän vaikutuksen, mutta aika ei ollut kypsä oman parin tilaamiselle. Suunta oli selvä tuosta hetkestä saakka, eli jonakin päivänä siirtyisin messuvieraasta asiakkaaksi. Halusin kaiuttimen joka ei ole hihnalla syntynyt, eikä niitä ole hyllyt pullollaan. Halusin jotain jossa on mestarin kädenjälki ja jonka haluan säilyvän henkilökohtaisena muistona – minulle räätälöitynä, uniikkina kappaleena.

1998 kävin vierailulla luonasi ihan muissa merkeissä ja pääsin näkemään miten kaiuttimiasi valmistat, ja miten omistautunut olet työllesi. Viilun valinnasta lähtien kaiuttimen valmistaminen on valtavan kokoinen prosessi, jossa ei työtunteja lasketa, eikä säästetä. Kuuntelutuokion jälkeen sain lopullisen kipinän sille että tässä on tavoite johon suuntaan äänenlaatua haluan viedä kotioloissa. Musiikkimakusi, ja kaiuttimien kyky luoda litteästä levystä kolmiulotteinen maailma teki valtavan vaikutuksen. Sen aikaan saamaa tunnetta on vaikea jäljitellä, tai kuvailla.

20 vuotta myöhemmin ja yksiä Kaakkureita rikkaampana, aloimme pohtia niille seuraajaa, ja tunteja puhelimessa juteltuamme päädyimme Loimuihin. Corfacin sisäjohdotuksella toteutettuna se tulisi olemaan minulle ”se kaiutin”, joka tässä kohtaa vastaisi makuani. Niinpä itsenäisyyspäivänä 2017 laitoin tilauksen sisälle vesilakatuista vaaleista Loimuista.

Jos olisin kirjoittanut palautteeni alkaen siitä hetkestä kun kannoin 11 kuukautta myöhemmin kaiuttimet autosta kotiin ja kytkin ne kiinni, niin palautteeni sisältö olisi ollut pelkkää hiljaisuutta. Äärimmäisen tarkka stereokuva, sekä soittimien ja esiintyjien jäsentyminen omille paikoilleen vetää niin sanattomaksi, että sitä vain nojautuu taaksepäin ja sulkee silmänsä. Ei minulla ole kykyä pukea sitä kokemusta sanoiksi. Sinulle Harri taisin tosin mainita koekuuntelun yhteydessä, että jos tuolla laulajalla olisi reikä hampaassa, niin varmaan ilmavirran pyörteilynkin kuulisi siellä reiässä. Oli se niin hämmentävä kokemus. Ei messutilojen akustiikka kykene ikinä tarjoamaan tällaista kokemusta.

Mutta haluan palata siihen hetkeen kun Sykäräisten isäntä otti meidät vastaan, kun kaiuttimiani lopulta pääsimme noutamaan. Se tekee tästä koko prosessista sellaisen, jota ei kivijalkamyymälässä aivan tavoita. Istuimme yhdessä pöydän ääreen nauttimaan ihanasta kotiruoasta. Keskustelu rönsyili värikkäänä kaiken maallisen ja taivaallisen välillä, mutta koko ajan lämminhenkisesti ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita löytäen. Viimeistään kahvikupin ääressä olimme monia kokemuksia rikkaampia, ja tehneet tilanteesta muistoihin pysyvästi piirtyvän päiväkirjamerkinnän. Itse kaiuttimet olivat koko tuon ajan odottaneet kuuntelutilassa ensikosketusta. Olin nähnyt vain muutaman väliaikakuvan koteloista, kun etsimme sopivaa vaalean sävyä koteloille. Siinä kun heitin melkoisen haasteen Harrille jo lähtökohtaisestikin.

Kaiuttimet olivat sanalla sanoen upeat. Viimeistelyn taso on niin huikea, että kuten taideteoksissa, niin näissäkin saisi olla signeeraus. Koteloihin oli onnistuttu taikomaan riittävän vaalea sävy, ilman että kaikkea loimuisuutta oli tukittu piiloon. Ne loimuavat edelleenkin auringonvalossa, mutta kaiuttimien vaaleus sopii paremmin sisustukseemme. Loimut koekuunneltiin ja siinä vierähtikin melkoinen tovi, kun etsimme yhä uusia ja uusia kappaleita kuunneltavaksi. Toivoin vain koko ajan että sama taianomainen äänimaailma toteutuisi kotonakin. Harrilla kun on se oma audiokalusto niin huippuluokkaa, että itse joutuu sen osalta tyytymään vähempään.

Kaiuttimet paketoitiin lopulta laatikoihinsa, ja kotimatka saattoi alkaa. Kahta ystävää ja yhtä kaiutinparia rikkaampana pääsimme iltamyöhään kotiovelle. Yötä vasten ei enää laatikoita purettu, vaan sille päätettiin yksissä tuumin antaa aikaa seuraavasta aamusta.

Loimut purettiin laatikoistaan marraskuisena aamuna, ja ennen kuin ne päätyivät lopullisille paikoilleen, niin niitä piti tarkastella vielä tarkemmin ja ihmetellä kuinka kaunista puutyötä ne ovat. Niissä todella silmä lepää vaikka kokonsa puolesta ne voisivat olla olohuoneessa aika hallitsevia elementtejä. Juuri se koteloiden tietty sirous ja viimeistely edesauttoi ajatusta että enää ei tarvinnut tinkiä niiden sijoittamisesta huoneeseen, vaan ne sai laittaa optimaalisille paikoilleen, riittävän etäälle takaseinästä. Ne seisovat huoneessa huomiotaherättävän hallitsevana, mutta kun ne ovat niin kauniit, niin niitä ei niitä tarvitse pyydellä anteeksi.

Kaiuttimet on kytketty Creekin vahvistimeen. Äänilähteinä toimii suoratoistopalvelu Tidal DAC2:n kautta Master-laadulla, cd-soitin, sekä televisio optisella liitännällä. Ja Loimujen ääni on tuonut sellaista herkkyyttä ja tarkkuutta äänentoistoon, että kuuntelu on ollut oikea nautinto. Oikeastaan ensimmäistä kertaa olen täysin tyytyväinen äänenlaatuun sellaisenaan.

Netflixin kautta kuunneltu Hans Zimmerin konserttitaltiointi Prahasta piirtyi eteemme sellaisena elämyksenä, että sitä ei voita enää muuten kuin olemalla itse paikalla. Se elokuvamusiikin pauhu täysimittaisen orkesterin ja kuoron avustamana on ollut vaikuttavimpia kokemuksia jo usealle vieraalle. Loimut ovat muutoinkin saaneet monen ystävän katselemaan epäuskoisena ympärilleen, että minne on subbari piilotettu, ja mistä nuo kaikki äänet tulevat. Hyvin tyypillinen kokemushan monille on sellainen keittiöradiomaisen pistemäinen ääni jostain helposti paikallistettavasta lähteestä.

Nautin musiikista ja elokuvista. Nyt vielä aikaisempaa enemmän. Eikä minun tarvitse enää etsiä perusteluita sille mikä kaiuttimissa maksaa. Näissä kaiuttimissa maksaa myös se, että ne on minulle tehty, ja ne on taiteilija itse tehnyt henkilökohtaisesti. Nämä kaiuttimet ovat kokonaisuus johon liittyy jaettuja hetkiä ja kokemuksia, elämäntarinoita ja kasvukipuja. Ihmisten aikajanoissa tapahtuvia risteämisiä. Niihin liittyy myös uusi ystävyys. Voin vain yrittää tuoda esille kiitollisuuteni, sillä kokemus voi olla vaikka miten vahva, mutta sen välittäminen yhtä vahvana toiselle on mahdoton tehtävä. Se onnistuu vain istuttamalla toinen kuuntelupisteeseen. Sitä taas seuraa se epäuskoinen hiljaisuus minkä toin esille palautteeni alussa. Että miten voi olla…?

– Toni Arponen